Miksi ovet ei aukene meille?

IMG_3556

Kuvan lukko liittyy tapaukseen.

Ensimmäinen ilta Maailmanlopun hotellilla meni skarpisti, kun onnistuin lukitsemaan itseni mökkiini. Tilasin päärakennuksella iltapalan ja ajattelin piipahtaa vielä pikaisesti huoneessani. Sammutin mökkini aulan toisessa päässä valot, astelin ulko-ovelle ja yritin sokkona kääntää kahvaa. Pimeässä painoin hieman ohi, minkä seurauksena lukkojärjestelmästä kuului naks. Ja sitten ovi ei enää auennutkaan.

Väänsin kahvaa kaikkiin suuntiin. Ei inahdustakaan. Oven kahvassa oli pyöreä namiska, jota yritin pyörittää, painaa ja vetää, mutta tuloksetta. Lukko ei myöskään vääntynyt paikoiltaan. Kokeilin kaikkea useampaan kertaan. Päättelin, että lukon on täytynyt jumittua, tai sitä ei ainakaan saa nyt sisältä auki. Aloin miettiä muita poistumistapoja.

Ikkunat. Kierrän mökin ympäri, mutta jokaisen ikkunan alla on vähintään neljän metrin pudotus. Tönö kun on rakennettu jyrkkään rinteeseen, jossa omaan kolmanne kerroksen asuntooni pääsee pientä puusiltaa pitkin.

Ei, pakko saada apua ulkopuolelta. Katson ulos ikkunasta, mutta totean ettei ulkopuolisten huhuilu kannata. Kämppäni on mäen syrjässä, josta ei ole varsinaisesti läpikulkua. Kerroksen toinen asukas, hotellin omistaja Oasis on vielä viikon lomalla Balilla, joten hänestäkään ei ole apua.

Onnekseni Nokia 3310:n muistista löytyy Maailmanlopun hotellissa työskentelevän ystäväni Nawaraj’n puhelinnumero viime reissulta. Soitan Nawalle, numero on edelleen sama. Nawa lähettää talonmiehen paikalle. Kun talonmieskään ei saa ovea avaimella auki, saapuu paikalle lisää apujoukkoja. Viimein, kolmen hotellityöntekijän ränklätessä ja neuvoessa ulkopuolella, onnistun poistamaan lukituksen työntämmällä pientä valkoista nappia voimakkaasti ylöspäin. Lukossa ei siis ollut mitään vikaa, mutta olin vain pimeässä painanut samaisen kytkimen pohjaan.

Iltapala ehti hieman jäähtyä, mutta tiibetiläinen hunajaleipä maistui silti hyvältä.

Paluu Nepaliin

I

Täällä sitä taas istuskellaan, Maailmanlopun hotellissa, Nepalissa. Siis samassa majapaikassa, jossa vietin toissakesänä yhteensä viisi ja puoli viikkoa. Nyt työssäkäyvänä miulla on vihdoin varaa huoneeseen, jossa on lämmin suihku ja ihan napista vedettävä WC. Muuten meininki on melko ennallaan.

Tällä kertaa pyysin hotellin kavereita hakemaan miut lentokentältä suoraan tänne Nagarkotiin. Saapuminen tosin venähti useamman tunnin. Valmiiksi myöhästynyt lento pitkittyi vielä parilla tunnilla, kun sumun vuoksi laskua viivytettiin ja lentokone jäi kaartelemaan ympyrää Katmandun yllä. Turkish Airwaysin leffavalikoima on hyvä, joten ei harmittanut.

Seuraava viivytys odotti heti lentokentältä lähtiessä, kun poliisi pysäytti meidät. Jouduimme kääntymään takaisin ja ajamaan lainvalvojien perässä poliisiaseman pihaan. Syy: vääränväriset rekisterikilvet. Yksityisautojen vihreillä kilvillä kun ei saisi kuskata turisteja lentokentältä. Ilmeisesti poliisi on päättänyt tehoratsioilla puuttua pimeisiin takseihin ja niiden tuomiin ongelmiin. Puolentoista tunnin setvimisen ja väittelyn jälkeen selvisimme pelkillä sakoilla ja pääsimme jopa ajamaan samalla autolla pois.

Näin omasta mielestä on siis mennyt todella hyvin! Tällä kertaa pääsin siihen hotelliin mihin halusinkin, enkä esimerkiksi päätynyt vuorokaudeksi Lähi-itään. Ei sillä, etteikö se toissakesäinen Oman olisi ollut ihan virkistävä kokemus.

II

Lentokoneessa Istanbulista Nepaliin viereinen istumapaikka oli aika pitkään tyhjänä väen lapatessa koneeseen. Lopulta viimeisten matkustajien joukosta erottui miuta hieman vanhempi mies, joka käveli ensin väärälle käytävälle keskirivin toiselle puolelle, pujotteli sitten vastavirtaan ja istahti viimein viereeni.

Hämäävää tässä kaikessa oli, että mies näytti aivan viime visiitillä Maailmanlopun hotellissa tapaamaltani saksalaiselta Sebastianilta. Yritin mahdollisimman huomaamatta pälyillä miestä, joka taisi parikin kertaa huomata tuijotukseni. Tunnin istumisen jälkeen uskalsin kysyä, mahdetaanko me kenties tuntea.

Ei me tunnettu. Sehän olisikin ollut vähän liian hullua.