Kirjeitä tulevaisuuden itselle

1

Yläasteen seiskaluokalla opinto-ohjaajamme antoi meille kaikille paperit ja tehtävän. Meidän oppilaiden piti kirjoittaa itsellemme kirjeet, jotka saisimme takaisin ysiluokan lopuksi.

Kun sain kirjeeni ysiluokalla, päätin jatkaa perinnettä. Seuraavan kirjeen lähetin kahden vuoden päähän, lukion toisen vuoden kevääseen. Sen jälkeen kirjekuoressa on lukenut pelkkä vuodenaika ja vuosiluku – en ole enää aikoihin pystynyt arvaamaan, missä olisin parin vuoden päästä.

Kirjeiden kautta pystyy hyvin tarkastelemaan omaa elämäänsä ja sitä, mitä muutoksia tapahtuu parissa vuodessa. Kuvailen usein silloisia, juuri tapahtuneita aivan arkisia hetkiä. Yritän tiivistää sitä, mikä prosesseja pääni sisällä on surrannut. Kerron tulevalle itselleni, mistä elämässäni on kyse.

En jaksaisi pitää tiuhaan päivittyävä päiväkirjaa, eikä varsinaisten arkikuulumistenkaan kertaaminen täällä blogissa kiinnosta. Kaksi vuotta on miulle sopiva väljä aikaväli, jonka puitteissa perinteestä jaksaa pitää kiinni.

Tuntuu kuin kirjeillä saisi aina otteen elämästä, joka voisi muuten lipua eteenpäin melko huomaamatta. Hetket pysähtyvät. Aika liikkuu vain yhteen suuntaan, joten ajan kulumisesta kannattaa ottaa ilo irti.

2

Viimeisimmän kirjeen kirjoitin toukokuussa. Se oli järjestyksessään jo kuudes.

Samalla luin edellisen kirjeen. Sen kirjoittanut myöhään yöllä keittiön pöydän ääressä istunut 21-vuotias Arimo, joka oli edellisenä iltana käynyt ystävänsä tupareissa ja kuokkinut samalla naapurienkin pippaloissa syömässä voileipäkakkua. Tuota Arimoa odottivat alkavana kesänä Unelmien tiellä -unelmienkeruumatka ja lähtö Nepaliin kirjaa kirjoittamaan.

Vaikka sille kirjalle ei koskaan löytynytkään julkaisijaa, muuttivat nuo pari matkaa miuta pysyvästi. 21-vuotiaalla kirjoittajalla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, kuinka siisti tulevaisuus häntä odottaisi.

Se kerta, kun kävelin vahingossa alas kalliojyrkänteeltä

1

Meillä oli aikoinaan intissä harjoitus, jossa joukkiomme harjoitteli hyökkäämistä metsän keskeltä löytyvään rakennukseen. Meitä hyökkäjiä oli joitakin kymmeniä, puolustajia hieman vähemmän. Oli loppusyksy ja myöhäinen yö, joten ulkona pilkkopimeässä ei nähnyt kättään pidemmälle. Olisin voinut suunnistaa taskulampulla, jos olisin ennen harjoitusta osannut laittaa sen paristot oikein paikoilleen.

Jossain vaiheessa harjoitusta sain tehtäväkseni lähteä yksin metsän toiselle reunalle. Minun piti ilmoittaa harjoituksessa ”kuolleille”, että he voisivat herätä henkiin ja jatkaa taas sotimista muiden mukana.

Ainoa näkemämme kartta alueesta oli jonkun kouluttujan alkuillasta soratiehen hahmottelema kokonaiskuva, jossa kengänkärjen raapaisu tarkoitti tietä ja kivet kalliota. Tuon aiemmin näkemäni kartan perusteella tiesin, että suorin reittini määränpäähäni vei kallioiden yli.

Jälkikäteen ajateltuna kartassa oli yksi pieni puute. Pikkukivet kun eivät kertoneet, että kalliolla olisi melko suuria ja yllättäviä korkeuseroja.

Eteneminen kalliolla oli alusta alkaen hapuilevaa. Jalansija selvisi vasta astuessa, joten rynnäkkökiväärin ja raskaan lipasvyön kanssa kulkeminen oli jatkuvaa horjahtelua yllättävien kuoppien osuessa kohdalle.

Koska eteen näki vain vähän matkaa, päätin suunnistaa silmien eteen ilmestyvien puiden perusteella. Jos edessä oli puu, suuntasin sitä kohti ja uskoin, että puun juurella olisi myös tasainen jalansija. Puista sai myös tukea vaikeassa maastossa.

Jatkoin hidasta taivaltamista puulta puulle.

Sitten näin edessäni männyn, jota kohti päätin kävellä. Astuin askeleen puuta kohti enkä vielä tiennyt, että kävelin suoraan alas 4-5 metriä kalliojyrkänteeltä.

2

Humps!

Korkeintaan paria sekuntia myöhemmin huomasin seisovani paljon alempana kuin äsken. Mänty oli edelleen edessäni, mutta kun katsoin taakse ja kurotin niskojani, oli kallio jolla äsken seisoin kaukana yläpuolellani. En osaa kertoa metrejä tarkalleen mutta muistan arvioineeni, että jos olisin suoristanut käteni ylös ja käsilläni olisi seissyt toinen yhtä pitkä mies, ei tämäkään olisi ylettänyt kurkottamalla kallion reunalle.

Silti olin pudonnut kalliolta jaloilleni täysin vahingoittumattomana. Mitäs tuon pudotuksen aikana oikein tapahtui?

Kallionkielekkeen ja pitkulaisen, alhaalta oksattoman männyn väliin jäi alle metrin väli, johon satuin kävelemään. Ensimmäiset vajaat pari metriä ehdin pudota täysin vapaasti, mutta sitten sattuma puuttui peliin. Männyn rungosta törrötti pienen pieni, muutaman sentin kokoinen katkenneen oksan tynkä, johon lipasvyöni oikealla puolella ollut lipaslaukkuni tarrasi kiinni. Lipasvyön jykevä rautakiinnike katkesi paineen alla. Vyö ehti kuitenkin pysäyttää vauhtini hetkeksi, joten laskeuduin viimeisten metrien jälkeen pehmeästi kalliolle.

Hetken ihmeteltyäni jatkoin matkaani ja kävin ilmoittamassa kuolleille, että he voisivat herätä henkiin. Palasin muiden mukana itsekin sotimaan.

* * *

Vasta seuraavan kerran yrittäessäni vaihtaa lipasta huomasin, että lipaslaukkuni oli jäänyt roikkumaan keskelle mäntyä. Minun piti siis etsiä sama jyrkänne uudestaan ja pyytää toista varusmiestä pitelemään kiinni jaloistani, kun kurkotin reunan yli poimimaan laukkuni.