Tashidhalek Guest House

Nepal, 7.-8.1.2015

Pienen pöydän ääressä istui kaksi muutakin vierasta. Ne olivat ensimmäiset länsimaalaiset, jotka näin lähdettyäni Maailmanlopun hotellista. Välissä parinkymmenen kilometrin vaellus syrjäseutujen läpi Dhulikheliin, josta Tashidhalekin Guest Housen omistaja poimi miut skootteriinsa. Vaellus meni erittäin hyvin (vain kerran kävelin väärään kaupunkiin!), mutta taivallus tuntui kyllä kropassa. Päivällispöytään oli mukava istahtaa.

Muut vieraat olivat saapuneet seudulle jo edellisenä päivänä. Vanha brittimies oli IT-kauppias, jonka työpaikka oli juuri menossa alta. Ranskalais-kambodzalaisella pörssinaisella työnäkymät vaikuttivat valoisammilta. Kysyttäessä sanoin itse olevani toimittaja, mikä taitaa nykyään olla totta.

Kuten vakipaikkani Nagarkot, myös Dhulikhel tunnetaan vuoristomaisemistaan. Majatalomme sijaitsi mäen laidalla kaupungin ulkopuolella, pienemmässä Bhattedandan kylässä. Puhuimme kolmestaan huomisesta auringonlaskusta. Sää oli ollut nyt pilvinen, mutta hyvällä tuurilla majatalon keskeneräiseltä katolta näkisi Himalajan vuorijonot. Britti ei tosin uskonut, että niin kävisi.

”Jos kuitenkin olisi kirkas keli, sinäkin voisit ottaa kuvia kamerallasi.”, mies totesi minulle.

Miehen yllätykseksi vastasin, etten ottanut kameraani mukaan Dhulikheliin, enkä muutenkaan kuvaa hirveästi. En halunnut rinkkaani liikaa lisäpainoa, joten jätin kameran Nagarkotiin odottamaan paluutani.

Kerroin esimerkin toissakesän reissultani Bhaktapurista. Kun kiersin nuoren turistioppaan perässä temppeliaukioilla järjestelmäkamera mukanani, en kuvannut kierroksen aikana juuri mitään. Lopulta turistiopas ihmetteli asiaa, joten räpsin mieliksi muutaman kuvan.

”Eikä näitä maisemia voi muutenkaan ikuistaa kuviin. Ei tietokoneen ruudulta näe, miltä tuntuu kun horisontti on pari kilometriä liian korkealla”, jatkoin.

Mies kuunteli ja nyökkäsi.

”Niin. Painat hetket mieleesi, jotta voit muistella niitä myöhemmin”, brittimies tulkitsi.

En väittänyt vastaan, mutta en tiedä pitääkö sekään paikkansa. Onko järkeä kokea asioita vain, jotta niistä saisi muistoja? Eikö voisi vain elää silmät auki ja kokea sillä hetkellä, kun jotakin tapahtuu? En tiiä, onko näihin oikeita vastauksia.

*

Seuraavan aamuna auringonnousu oli sittenkin pilvetön. Heräsin varhain ja kapusin katolle, jossa muut jo seisoivat. Joka suunnassa valtavat vuorijonot täyttivät näkökentän. Uskomaton näky.

Seisoin hiljaa ja katsoin maisemaa. Britti koitti ottaa näkymästä kuvia, mutta luovutti sitten.

”Olit oikeassa. Mikään kamera ei pysty tallentamaan tätä.”

Advertisements

Kalthumki Bhanjyang ja elämäni hämmentävin päiväkännäys

Päädyin muutaman mutkan kautta nepalilaiseen syrjäkylään nimeltä Kalthumki Bhanjyang, jossa mukaani lyöttäytyneet kaksi nuorukaista tarjosivat miulle lounaaksi jonkin eläimen (veikkaan vuohta) jotakin osaa (en veikkaa mitään).

Muutaman fraasin nepalillani olin saanut selville, että miekkosten nimet olivat Raz ja Razi. Muuten meillä ei hirveästi ollut yhteistä kieltä, kun heidänkin englantinsa rajoittui muutamaan sanaan. Siksi olimme kävelleet juuri tunnin aika täydellisessä hiljaisuudessa. Muuten kovin hiljaisessa ruokailussa päätin kuitenkin jatkaa smalltalkia kysymällä, ovatko pojat tästä kylästä kotoisin. Vähän yksinkertaistettua englantia ja sopivasti elekieltä, niin eiköhän viesti menee perille.

Lopputulos: Ensin minulle haettiin haarukka, Kun viitoin sen pois, sain lusikan. Kun sekään ei kelvannut, sain hammastikun.

Ruokailun päätteeksi miulle tarjottiin vielä lasillinen giniä. Pitäisi oikeasti kai ensi reissulla ruveta opiskelemaan nepalia.

Hohto

Hohto

Iloitsen: Maailmanlopun hotellin kirjahyllyyn on ilmestynyt Stephen Kingin Hohto. Metsästin kirjaa tuloksetta ympäri Nepalia toissakesänä, kun linnoittauduin tänne syrjäiseen vuoristohotelliin kirjoittamaan romaania.

Harmittelen: Kirja on saksaksi.

Miksi ovet ei aukene meille?

IMG_3556

Kuvan lukko liittyy tapaukseen.

Ensimmäinen ilta Maailmanlopun hotellilla meni skarpisti, kun onnistuin lukitsemaan itseni mökkiini. Tilasin päärakennuksella iltapalan ja ajattelin piipahtaa vielä pikaisesti huoneessani. Sammutin mökkini aulan toisessa päässä valot, astelin ulko-ovelle ja yritin sokkona kääntää kahvaa. Pimeässä painoin hieman ohi, minkä seurauksena lukkojärjestelmästä kuului naks. Ja sitten ovi ei enää auennutkaan.

Väänsin kahvaa kaikkiin suuntiin. Ei inahdustakaan. Oven kahvassa oli pyöreä namiska, jota yritin pyörittää, painaa ja vetää, mutta tuloksetta. Lukko ei myöskään vääntynyt paikoiltaan. Kokeilin kaikkea useampaan kertaan. Päättelin, että lukon on täytynyt jumittua, tai sitä ei ainakaan saa nyt sisältä auki. Aloin miettiä muita poistumistapoja.

Ikkunat. Kierrän mökin ympäri, mutta jokaisen ikkunan alla on vähintään neljän metrin pudotus. Tönö kun on rakennettu jyrkkään rinteeseen, jossa omaan kolmanne kerroksen asuntooni pääsee pientä puusiltaa pitkin.

Ei, pakko saada apua ulkopuolelta. Katson ulos ikkunasta, mutta totean ettei ulkopuolisten huhuilu kannata. Kämppäni on mäen syrjässä, josta ei ole varsinaisesti läpikulkua. Kerroksen toinen asukas, hotellin omistaja Oasis on vielä viikon lomalla Balilla, joten hänestäkään ei ole apua.

Onnekseni Nokia 3310:n muistista löytyy Maailmanlopun hotellissa työskentelevän ystäväni Nawaraj’n puhelinnumero viime reissulta. Soitan Nawalle, numero on edelleen sama. Nawa lähettää talonmiehen paikalle. Kun talonmieskään ei saa ovea avaimella auki, saapuu paikalle lisää apujoukkoja. Viimein, kolmen hotellityöntekijän ränklätessä ja neuvoessa ulkopuolella, onnistun poistamaan lukituksen työntämmällä pientä valkoista nappia voimakkaasti ylöspäin. Lukossa ei siis ollut mitään vikaa, mutta olin vain pimeässä painanut samaisen kytkimen pohjaan.

Iltapala ehti hieman jäähtyä, mutta tiibetiläinen hunajaleipä maistui silti hyvältä.

Paluu Nepaliin

I

Täällä sitä taas istuskellaan, Maailmanlopun hotellissa, Nepalissa. Siis samassa majapaikassa, jossa vietin toissakesänä yhteensä viisi ja puoli viikkoa. Nyt työssäkäyvänä miulla on vihdoin varaa huoneeseen, jossa on lämmin suihku ja ihan napista vedettävä WC. Muuten meininki on melko ennallaan.

Tällä kertaa pyysin hotellin kavereita hakemaan miut lentokentältä suoraan tänne Nagarkotiin. Saapuminen tosin venähti useamman tunnin. Valmiiksi myöhästynyt lento pitkittyi vielä parilla tunnilla, kun sumun vuoksi laskua viivytettiin ja lentokone jäi kaartelemaan ympyrää Katmandun yllä. Turkish Airwaysin leffavalikoima on hyvä, joten ei harmittanut.

Seuraava viivytys odotti heti lentokentältä lähtiessä, kun poliisi pysäytti meidät. Jouduimme kääntymään takaisin ja ajamaan lainvalvojien perässä poliisiaseman pihaan. Syy: vääränväriset rekisterikilvet. Yksityisautojen vihreillä kilvillä kun ei saisi kuskata turisteja lentokentältä. Ilmeisesti poliisi on päättänyt tehoratsioilla puuttua pimeisiin takseihin ja niiden tuomiin ongelmiin. Puolentoista tunnin setvimisen ja väittelyn jälkeen selvisimme pelkillä sakoilla ja pääsimme jopa ajamaan samalla autolla pois.

Näin omasta mielestä on siis mennyt todella hyvin! Tällä kertaa pääsin siihen hotelliin mihin halusinkin, enkä esimerkiksi päätynyt vuorokaudeksi Lähi-itään. Ei sillä, etteikö se toissakesäinen Oman olisi ollut ihan virkistävä kokemus.

II

Lentokoneessa Istanbulista Nepaliin viereinen istumapaikka oli aika pitkään tyhjänä väen lapatessa koneeseen. Lopulta viimeisten matkustajien joukosta erottui miuta hieman vanhempi mies, joka käveli ensin väärälle käytävälle keskirivin toiselle puolelle, pujotteli sitten vastavirtaan ja istahti viimein viereeni.

Hämäävää tässä kaikessa oli, että mies näytti aivan viime visiitillä Maailmanlopun hotellissa tapaamaltani saksalaiselta Sebastianilta. Yritin mahdollisimman huomaamatta pälyillä miestä, joka taisi parikin kertaa huomata tuijotukseni. Tunnin istumisen jälkeen uskalsin kysyä, mahdetaanko me kenties tuntea.

Ei me tunnettu. Sehän olisikin ollut vähän liian hullua.