Don’t Stop Now

Kuva: Wikipedia

Kuva: Wikipedia

Joskus muutama vuosi sitten päätin, että elämän etenemistä ja virstanpylväitä on hyvä juhlistaa. En meinannut mitään joka käänteen megabailuja, vaan ihan semmosta pientä hetkeen pysähtymistä uusien asioiden edessä. Jotain, millä saisi sanottua itelleen että hei, tässä hetkessä tapahtuu joku merkittävä muutos.

Loin itelleni perinteen. Kuuntelen yhen tietyn biisin aina, kun elämässä osuu kohdalle sopivan suuri käännekohta. Siis ihan tietosesti luomalla loin perinteen, niin keinotekosta kuin se onkin. Crowded Housen Don’t Stop Now soimaan, kun tilanne sitä kaipaa.

Ensimmäinen päivä yliopistossa? Don’t Stop Now.

Ensimmäinen työpäivä? Don’t Stop Now.

Viimeiset hetket ennen lentoa Nepaliin? Don’t Stop Now.

Tässä jokin aika sitten tuli taas hetki, jolloin aattelin että ois sopivaa pistää biisi soimaan. Mutta en pistänyt. Yhtäkkiä rupesin miettimään, että oiskohan jo aika vaihtaa perinnettä?  Uusi elämänvaihe, uusi biisi. Onhan tuota fiilistelymusiikkia muuallakin.

Yhtäkkiä yhen biisin kuunteleminen tai kuuntelematta jättäminen tuntui symboloivan koko pääni sisäistä kamppailua pysyvyyden ja muutosten välillä. Jatkaako vanhaa vai siirtyäkö eteenpäin? Onko väärin, jos hylkään jo parissa vuodessa perinteen, jota aattelin alkujaan jatkaa hamaan tulevaisuuteen?

Kyllä mie sen pirun biisin lopulta kuuntelin. Vasta seuraavana päivänä, vaan kuuntelinpa kuitenkin. Don’t Stop Now ja silleen.

Kaksi hetkeä rautatieasemilla

Ajattelin kertoa nyt kahdesta tapahtumasta. Jälkimmäisessä olin osallisena, mutta ensimmäisen aikaan en ollut vielä edes syntynyt. Silti nämä kertomukset on hyvä niputtaa yhteen. En usko, että jälkimmäistä olisi tapahtunut ilman ensimmäistä.

Yksittäiset hetket voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Ainakin miuhun tällä kaikella on ollut pysyvä vaikutus.

I

Pariisin rautatieasema 1970-luvun lopulla. 17-vuotias tyttö on elämänsä ensimmäistä kertaa Euroopassa. Hän on nälissään ja täysin hukassa. Vielä pitäisi selvitä Englantiin sukulaisten luo, mutta kaikki rahat ovat hävinneet. Tyttö ei tiedä, onko hänet ryöstetty vai onko hän vain tuhlannut kaikki rahansa sitä tajuamatta.

Tyttö lyyhistyyi itkemään aseman käytävälle. Hetken päästä nuori opiskelija pysähtyy hänen kohdalleen. ”Onko kaikki hyvin?”, nuorukainen kysyy. Onneksi opiskelija osaa englantia, koska tyttö ei puhu sanaakaan ranskaa.

Tyttö kertoo kaiken. Opiskelija kuuntelee ja tarjoaa apuaan. ”Minulla ei ole varaa ostaa sinulle junalippua”, nuorukainen sanoo, ”mutta voin kerjätä puolestasi.”

Niin mies todella tekee. Tämä kertoo tytön tilanteesta ohikulkijoille yhä uudestaan ja uudestaan. Kerjäys on hidasta, mutta nuorukainen ei lannistu. Hän kerjää lopulta kolme tuntia, kunnes rahat junalippuun ovat kasassa. Eikä hän lopeta siihen.

”Tarvitset vielä rahaa ruokaan”, mies sanoo ja jatkaa kerjäämistä vielä tunnin. Sitten hän ostaa tytölle eväät sekä junalipun. Lopuksi hän käy ohjeistamassa juna-aseman työntekijää, jotta tämä ohjaisi tytön oikeaan junaan ennen lähtöä.

Vielä vuosikymmeniä myöhemmin autettu nainen suree, ettei missään vaiheessa älynnyt kysyä auttajansa nimeä.

II

Zürichin rautatieasema, kesä 2012. On myöhäinen ilta, kun nyt keski-ikäinen nainen saapuu junalla Bernistä nykyiseen kotikaupunkiinsa Zürichiin.

Kun nainen astuu asemalle, häneen iskee voimakas ja selittämätön tunne. Tunne siitä, että hänen on löydettävä asemalta joku. Nainen ei tiedä kenet hänen pitäisi löytää ja miksi, mutta hän jää asemalle katsomaan ihmisiä.

Asemalla liikkuu melko paljon väkeä. Välillä nainen luulee löytäneensä etsimänsä, mutta sitten osoittautuu, että näitäkin matkaajia on joku vastassa. Lopulta paikalle osuu nuori reppureissaaja rinkka selässään. Nuori mies näyttää olevan aika hukassa. Nainen uskoo, että nyt hän on löytänyt henkilön, jota hänen täytyy auttaa.

Tässä kohtaa astun itse mukaan tarinaan. Tuo parikymppinen reppureissaaja olin nimittäin minä.

Se oli elämäni ensimmäinen reili. Pari viikkoa takana, rahat vähissä eikä mitään hajua yön majoituksesta. Olin aika pirun turhautunut Italiaan, joten olin sinä päivänä päättänyt lähteä Milanosta Zürichiin. Juna oli perillä vasta iltamyöhään, enkä tiennyt missä nukkuisin. Ajattelin että voisin majoittua asemalle, kuten olin tehnyt Berliinissäkin.

Satuin itse asiassa huomaamaan, kuinka vanhempi nainen tuijotti minua kauempaa erikoinen ilme kasvoillaan. Selittämätön huomio ahdisti, joten päätin livahtaa paikalta. Ostin syötävää ja kävin alakerroksissa katsomassa kauppojen ja junien aikatauluja. Niistä voisi päätellä, onko itse asemakin auki yöaikaan. Kun palasin lopulta rautatieaseman katutasolle, oli sama nainen edelleen paikalla. Manasin mielessäni, kun nainen tuli luokseni.

”Onko kaikki hyvin?”, nainen kysyi miulta englanniksi. Joo, ei tässä mitään, vastasin. ”Näytit nimittäin siltä, että tarvitsisit apua”, nainen jatkoi. Hymähdin ja sanoin, että pärjään kyllä. Sanon rehellisesti, että ajettelin nukkua asemalla.

Nainen vaikuttaa järkyttyneeltä. ”Et sinä täällä voi nukkua, tämä asema suljetaan yöksi”, nainen sanoo ja pitää tauon ennen kuin jatkaa: ”En ole iskemässä sinua tai mitään, mutta voit kyllä majoittua minun luokseni. Jos olet kuullut CouchSurfingista, niin olen siis siinä mukana.”

Suostuin pyyteettömään avuntarjoukseen, ja todella hyvä niin. Samalla kertaa järjestyi sekä majoitus että ystävyys.

Ja ajateltavaa loppuelämäksi.

Perkeleen fiktio

Aina välillä se iskee. Se olotila, kun pää alkaa kehitellä romaanien ja muiden teosten aihioita. Joskus mieleen tulee yksittäisiä lauseita tai hetkiä, joskus kirjojen rakenteita ja konsepteja.

Välillä koitan kirjoittaa ylös kaikkia ideoitani. Edellisellä läppärilläni miulla taisi olla viiden kirjan perusajatukset ja paljon sekalaisempaa materiaalia. Onneksi se läppäri hajosi. Tiedostot on ehkä pelastettavissa, mutten ole vielä kokeillut.

En tiedä onko järkeä tallettaa kaikki ideansa vain siksi, että kuvittelee ehkä joskus vuosien päästä tekevänsä niillä jotain.

Hyvä paha kirjoittaminen

Suhtaudun fiktion kirjoittamiseen hyvin ristiriitaisesti. Hyvä fiktio noudattaa draaman kaarta ja sisältää mielenkiintoa ylläpitäviä jännitteitä. Jos niitä ei ole, on teos tylsä. Ei sellaista lue tai julkaise kukaan. Ja mie en halua kirjoittaa huonoa teosta.

Yksi suurimmista ongelmani on siinä, että fiktion kirjoittaminen sotii miun ajatteluani vastaan. Stephen King on hyvä kirjoittamaan henkiolennoista sekä hyvästä ja pahasta, koska King uskoo yliluonnolliseen ja muuhun. Oma maailmankuvani ja ajattelutapani on sellainen, että fiktiostani tuppaa tulemaan aika jäsentymätöntä virtaa ilman elämää suurempia huippukohtia.

Muunlaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu ainakin nyt teeskentelyltä. Ja myönnetään, tulee siinä taidotkin vastaan. Vaikka keksin paljon aihioita, en ole keksinyt juuri yhtään alusta lopetukseen etenevää juonikokonaisuutta.

Paitsi kerran.

Silloin kokeilinkin ihan tosissani kirjoittaa fiktiota. Käytin projektiin pari vuotta elämästäni ja lähdin Nepaliin kirjoittamaan. Siinä pienoisromaanissa on mielestäni hyviä ajatuksia ja välähdyksiä, mutta tarina ei kokonaisuutena ollut hirveän vahva. Todennäköisesti sitä ei tulla koskaan julkaisemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että tuli kokeiltua.

Elämä edellä

Joskus aloin ajatella, että oma elämäni on varmaan siistimpää kuin mikään, mitä tulen koskaan kirjoittamaan. Ihan yksinkertaiset, todelliset hetket ovat paljon hienompia kuin mikään rakentamani tarina.

En ole vielä hylännyt ajatusta, että yrittäisin uudestaan fiktion luomista. Se ei kuitenkaan ole ajankohtaista. Tuntuu siltä, että miun täytyy nähdä vielä enemmän elämää, jotta saisin enemmän aineksia kirjoittamiseen. Ja kirjoittamisessakin on vielä paljon kehityttävää, totta kai.

Nyt miulla ei olisi edes aikaa tarttua uuteen kirjaprojektiin. Kun sellaiseen ei vain ole mahdollisuutta, on parempi keskittyä nykyhetkeen.

Vaan ehkä vielä joku päivä.

Kolme hetkeä viikonlopulta

Viime viikonloppu oli ja meni. Siinä sivussa tapahtui mm. tämmöistä.

1. Miss Sveitsi

Päädyin Sveitsin pääkaupunkiin Berniin seuramaan Miss Sveitsi -kilpailun finaalia. Kisa järjestettiin Sveitsin parlamenttitalon eli Bundeshausin edustalle pystyteyn jättikupolin sisällä. Kupolin seinistä näki läpi, minkä lisäksi lähetys näytettiin suorana ulkoscreenillä.

Finaali tuntui jatkuvan loputtomiin. Kisaajia pudotettiin yleisöäänestyksillä ties kuinka monen kierroksen ajan. Ensimmäisenä pudotetulta missiehdokkaalta kysyttiin, mitä hän oli oppinut kisan aikana.

– Olen oppinut tänä vuonna todella paljon. Olen oppinut puhumaan medialle ja kävelemään korkeilla koroilla, nainen vastasi.

2. Natsimummeli

Junamatkalla Bernistä Zürichiin vaunussamme istui myös alkuun ihan herttaiselta vaikuttanut mummo. Mummelille soitettiin kesken junamatkan.

Puhelimessa mummo alkoi harmitella kovaan ääneen sitä, etteivät natsit saaneet lopullista ratkaisuaan valmiiksi. Sille olisi kuulemma edelleen tarvetta.

(Paistaakohan mummo pullansa vähän järeämmässä uunissa?)

3. Eläkeläiset

Jumituin sunnuntaina muutamaksi tunniksi Kööpenhaminan lentokentälle, koska jatkoyhteyden lentokoneen hajonnut tuulilasi piti vaihtaa uuteen. Korvauksena viivästyksestä sain ruokakupongin, joka riitti melkein puolikkaaseen pitsaan. Loput pitsasta maksoin itse.

Lentokenttäpitseriassa pöytääni istahti tanskalainen eläkeläispariskunta. Mies katsoi älypuhelimestaan lähipäivien sääennusteita. Sää taisi kelvata, sillä pariskunta heitti high fiven.

Zen ja Nokia 3310

Zen ja 3310

Vuosituhannen alussa suomalaisinsinöörit kehittivät laitteen, johon mahtuu kaikki itämaisten filosofioiden viisaus. Tuon vempeleen nimi on Nokia 3310. Listasin kuusi tapaa, joilla 3310 auttaa sinua saavuttamaan sisäisen rauhan.

1. Häiriöttömyys

Älypuhelimen omistaja kärsii jatkuvista keskeytyksistä. Jokaiseen puhelimen hälytykseen on reagoitava, vaikka merkkiääni tarkoittaisikin vain kaverin WhatsAppissa jakamaa pieruääntä. Nokia 3310:llä tätä ongelmaa ei ole.

Vastaavasti älypuhelimen akku vaatii lähes yhtä paljon huolenpitoa kuin ysärilapsin Tamagotchi. Hyvällä tarvikeakulla Nokia 3310 kestää yli kymmenen päivää ilman piipahdusta pistorasialle, joten laturin voi jättää kotiin pidemmilläkin reissuilla.

2. Kannustaminen ympäristön tarkkailuun

Mitä tekee nykypuhelimen omistaja odotellessaan? Työntää napit syvälle korviinsa sekä tuijottaa ja sörkkii ilottomasti laitteensa ruutua, kunnes tilanne on ohi. Nokia 3310 ei tarjoa juuri minkäänlaista pitkäkestoista hupia, joten käyttäjän on pakko etsiä virikkeitä ympäriltään.

Lisäetuna Nokia 3310:n monofoniset soittoäänet ovat niin hirveän kuuloista piipitystä, ettei äänien pitäminen päällä tule kuuloonkaan. Hiljaisuus ja harmonia, näillä mennään!

3. Menneisyyden jättäminen taakse

Oho, kenellehän se äskeinen tekstari menikään? Mitähän sitä tuli kirjoitettua? Myöhäistä selvittää, koska Nokia 3310 ei oletuksena tallenna lähetettyjä viestejä. Parempi siis unohtaa koko juttu ja jatkaa elämää.

3310 tekee myös nopeasti selväksi, ettei läheisten merkittävimpiin viesteihin voi takertua ikuisesti. Kolmenkymmenen tekstarin viestimuistilla tunteikkaimmatkin sepustukset on pakko poistaa uusien tieltä.

4. Älä kiinny materiaan

Jos hajotat älypuhelimesi, joudut maksamaan uudesta satasia ja menetät samalla rakkaita kuvia ja muita tiedostoja. Vanhaan nokialaiseen ei voi säilöä juuri mitään, joten sen rikkoutuminen ei tunnu missään. (Kyllä, myös 3310 hajoaa, vaikka meemit muuta väittävätkin.)

Vanhoja käytettyjä luureja saa kavereilta ilmaiseksi, joten taloudellinenkin menetys on olematon.

5. Tavoitteista luopuminen

Sinulla on ehkä jo selkeä suunnitelma siitä, mitä aiot tehdä huomisiltana. Aiot kenties siivota, tehdä läksyt, tavata kavereita, kirjoittaa gradusi loppuun ja pestä pyykit. Nyt kun tämä kaikki on tuoreena mielessä, haluat varmaan merkata suunnitelmasi jo kännykkäsi kalenteriin.

Niin, kännykän kalenteriin – mikäs se sellainen on?

6. Kaiken kyseenalaistaminen

Kaikilla näillä keinoilla Nokia 3310 näyttää, ettei elämää ole pakko elää vallitsevien normien mukaan. Se opettaa kyseenalaistamaan vallitsevia ratkaisuja ja tarjoamaan vaihtoehtoisia näkökulmia maailmaan. Se näyttää, kuinka vähän elämiseen lopulta tarvitaan.

Lisäksi Nokia 3310:llä voi säveltää soittoääniä, mikä on periaatteessa ihan siistiä.

Kirjoittaja on opiskellut psykologiaa, mutta aika keskinkertaisin arvosanoin.

Joutseno 26.9.2009

Viime viikolla ohitin huomaamattani pienen merkkipäivän. 26. syyskuuta tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta siitä, kun juoksin maratonin.

Lenkkipolku, askeleita ja oma pää

Pidän maratonia eräänlaisena ensimmäisenä suurena onnistumiskokemuksenani. Pääni rakentamassa kertomuksessa sen on ensimmäinen suuri projektini, jossa todella ylitin ja yllätin itseni. Kaikki sen jälkeiset reissut ja suuruudenhullut urakat ovat jatkoa tuolle yhdelle juoksulenkille, joka toi vapauttavan tunteen siitä, että lähes kaikki on mahdollista.

Suuntaansa hakevalle lukiolaiselle se merkitsi todella paljon.

Treenasin maratoniin reilut puoli vuotta. Ensin hiihtäen, kun lumet eivät olleet vielä sulaneet. Sitten lenkkeillen. Kaksi pidempää lenkkiä ja yksi lyhyempi pyrähdys lähes joka viikko. Askel, askel, askel. Lähdin juoksemaan usein iltamyöhään, auringon jo laskettua. Loppuvaiheessa pidemmät lenkit kestivät yli pari tuntia. Siinä ehti viettää todella paljon aikaa oman päänsä seurassa.

Maraton valmisteluineen tuo mieleen monet myöhemmät projektini. Vaikka miulla oli pitkään selkeä suunnitelma, en kertonut tavoitteistani juuri kenellekään. Vanhemmille mainitsin päämäärästäni kai vasta kesällä, kun puolimaraton oli onnistuneesti takana. Ajattelin että olisi helpompi perääntyä tai epäonnistua, jos ei kertoisi kenellekään.

Yhdelle kaverille miun oli pakko kertoa maratonin juoksemisesta päivää tai paria aiemmin, koska en olisi muuten saanut kyytiä kisapaikalle. Olin vielä 17-vuotias, joten itse ajaminen ei ollut vaihtoehto.

“Aika pitkä lenkki”

Maraton onnistui hyvin. Siitä on kiittäminen tuntematonta mikkeliläsmiestä, joka sattui kohdalleni ensimmäisessä mutkassa. ”Aika pitkälle lenkille olet poika lähtenyt”, totesi toinen ensikertalainen. Loppuajan kuljimme yhdessä toisiamme eteenpäin tsempaten. Mies jaksoi vähän väliä ihmetellä nuorta ikääni muillekin.

Kuljimme reipasta tahtia koko matkan. Paljon reippaampaa tahtia kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Kun puolivälissä kuulin että matkaa oli mennyt vasta kaksi tuntia, kuvittelin että juoksuni vielä hyytyisi. Mutta ei se hyytynyt.

Tai hyytyi se parilla viimeisellä kilometrillä mikkeliläisen otettua loppukirin, mutta siihen asti kuljimme tasaista yli kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Tuloksena 4 tuntia, 2 minuuttia ja 23 sekuntia. Ei mikään ammattilaisaika, mutta ihan kelpo tulos vähän treenanneelle amatöörille.

Toinen elämänvaihe

Hassua ajatella, että tuosta kaikesta on nyt viisi vuotta.

Toisinaan tuntuu, että maratonista on aikaa paljon vähemmän. Sitten muistan, miten paljon elämäni on muuttunut abisyksyn ja nykyhetken välillä. Silloisesta elämästä ei ole enää paljoakaan jäljellä. Tähän väliinkin mahtuu pitkiä elämänvaiheita, jotka ovat muuttuneet jo uusiksi muistoiksi.