Yhden lehtijutun tarina

Separatistien Jyväskylä

Viime maanantaina ilmestyneessä Jylkkärissä on kirjoittamani juttukokonaisuus, jossa kuvitellaan separatistien valtaama Jyväskylä.

Näin juttu päätyi ideasta lehteen.

3. huhtikuuta: Työhaastattelun ennakkotehtävänä piti ideoida kaksi lehtijuttua. Yksi uutisaukeaman pääjuttu, toinen vähän vapaamuotoisempi keskiaukeaman tekele. Ideointia ja työhaastatteluun valmistautumista varten kutsun kavereitani istuskelemaan anniskeluravintola Vakiopaineeseen.

Yksi kaveri heittää idean, että olisi mielenkiintoista kuulla kuinka Ukrainan kriisi on vaikuttanut Krimin asukkaisiin. Vielä silloin tapahtumat keskittyivät Krimin niemimaan pääkaupunkiin Sevastopoliin. Yhdessä ideoiden juttu päätyy muotoon, jossa Sevastopolin tapahtumat sijoitetaan avustajan piirtämälle Jyväskylän kartalle. Kuviteltujen Jyväskylä-kuvausten ohessa kerrottaisiin myös, mitä Sevastopolissa on oikeasti tapahtunut.

4. huhtikuuta: Kirjoitan ennakkotehtävän juttuideat ylös juuri ennen työhaastattelua. Printtaan ideapaperini kymmentä vaille kaksitoista ja istun tasalta haastattelupöydässä. Huidon villisti käsilläni ja vaikutan innostuneelta, kun selitän johtokunnalle Ukraina-jutun toteutusta. Saan työpaikan.

1. syyskuuta: Aloitan lehden toimittajana. Kevään ja kesän aikana Venäjä on liittänyt Krimin itseensä ja kriisi on laajentunut Itä-Ukrainaan.

3. syyskuuta: Päätoimittaja ottaa puheeksi vanhan Ukraina-ideani. Saisikohan siitä jutun seuraavan lehden Kampus-sivulle? Krim ei ole enää ajankohtainen, joten alan etsimään tietoa Itä-Ukrainasta. Valikoin Sevastopolin tilalle Donetskin, johon Ukrainan kriisin uusimmat tapahtumat keskittyvät.

4.-5. syyskuuta: Yritän kerätä tietoa Donetskin tapahtumista eri nettilähteistä ja suomalaisilta asiantuntijoilta, mutta siviilien näkökulmasta löytyy todella vähän materiaalia. En tavoita Suomesta asiantuntijoita, jotka osaisivat kertoa nykyarjesta Donetskissa.

Löydän sattumalta yhden donetskilaisen yliopiston Facebook-sivulta viestin, jossa paikallinen professori kertoo oppiaineelleen perustamastaan Facebook-ryhmästä. Ryhmän tarkoitus on helpottaa etäopetuksen järjestämistä.

Päätän ottaa yhteyttä professoriin.

6.-16. syyskuuta: Professori vastaa yhteydenottooni. Hän ei halua itse olla haastateltavana, mutta lisää minut Facebook-ryhmäänsä, jossa voin esittää kysymykseni suoraan opiskelijoille. Lisäksi otan yhteyttä donetskilaisiin CouchSurfing-palvelussa.

Menee muutama päivä, ennen kuin vastauksia alkaa tipahdella. Lopulta niin moni paikallinen laittaa minulle viestiä, etten edes tarvitse kaikkien apua. Valikoin avuntarjoajista luotettavimman oloiset ja pyrin tarkastamaan tietoni useammasta lähteestä.

Koska tietoa löytyy niin paljon, teen kartan ja pikkutekstien oheen myös pidemmän kainalojutun, jossa kerrotaan Itä-Ukrainan kriisistä paikallisten näkökulmasta. Kuvittaja hoitaa kuvituksen ja lehti lähtee painoon.

22. syyskuuta: Lehti ilmestyy. Juttu löytyy lehden nettisivuilta:

Karttaosio: http://www.jylkkari.fi/2014/09/separatistien-jyvaskyla/
Donetsk-teksti: http://www.jylkkari.fi/2014/09/donetsk-kriisi-rampautti-yliopiston/
Aukeama näköislehdessä: http://issuu.com/jylkkari/docs/jylkkari_7-2014/6

Syyskuun lopussa jätän Donetsk-projektin taakseni ja alan ideoida uusia lehtijuttuja talipalloista ja alitajunnasta.

Löytynyt muistitikku

USB-tikku

Siinä se tikku nyt on.

Olin saanut kuukausi sitten sähköpostia, jossa kerrottiin muistitikkuni löytyneen yliopiston alueelta. Olisi kuulemma noudettavissa yliopiston IT-palvelujen toimipisteeltä. En reagoinut viestiin, joten sain tällä viikolla uuden muistutuksen löytyneestä tikusta:

– Mikäli et nouda muistitikkuasi lähetetään se tuhottavaksi, vakuutettiin uuden ilmoituksen lopussa.

Varoituksen motivoimana kävin tänään pelastamassa USB-tikkuni. Ensin piti näyttää henkkarit. Sitten työntekijä kysyi tikun sisällöstä kai varmistaakseen, että muistitikku todella on miun.

– Muistatko mitä tällä tikulla on?

– Siellä on semmoinen tiedosto, jossa lukee että “Muistitikun löytäjä, lue tämä”.

IT-palveluiden työntekijää nauratti. Tekstitiedostossa kerron henkilötietoni ja sen, mihin yliopiston IT-palveluiden toimipisteeseen kadonneita USB-tikkuja voi toimittaa.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hukkaan USB-tikkuni.

Miksi miun ei koskaan pitänyt perustaa omaa blogia, osa 1

Bloggaus, mitä se on? Ihminen kirjoittaa jostakin aiheesta, joka yleensä sattuu olemaan tuo ihminen itse. Siinä sitä ihminen sitten olla möllöttää. Naputtelee kirjaimia yhä uudestaan ja uudestaan. Julkaisee omaa tarinaansa. Promoaa ja brändää itseään.

Miuta ei ihan hirveästi ole kiinnostanut kertoa itestäni julkisesti. Kyllähän mie korostan itteäni usein aivan liikaakin, mutta jatkuva ja säännöllinen omasta kokemusmaailmasta kertominen? Nääh, ei nappaa.

Olen välillä kirjoitellut elämästäni Facebookiin ja tehnyt useampiakin vähän näkyvämpiä projekteja. Niistä ikiomaan blogiin on vielä matkaa. Facebookissa yleisö on periaatteessa aika rajattu, eikä siellä tuhansien tilapäivitysten virrassa pari kertomusta itsestä muutaman viikon välein tunnu liialta oman itsensä pönkittämiseltä. Tai joskus tuntuu, mutta ei aina.

Projekteissa olen voinut todeta, että itse hanke on niin hieno että se ansaitsee tulla kerrotuksi. Tai joskus jokin kokemus on sellainen, että se antaa tarinana paljon muillekin. Uusia ajatuksia, näkökulman, vaikka pelkän hymähdyksen.

Vaan tässä tätä ollaan, kirjoittamassa omaa blogia omalla nimellä. Ei mitään liftausretkeä Utsjoelle, unelmankeruumatkaa Euroopassa tai muuta selkeärajaista projektia. Pelkkää elämää sellaisenaan.

Naputi naputi nap.

Kummia aikoja

Olen halunnut pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä, jotta voin täyttää sen hetken mielijohteesta.

Olen kerännyt kämppääni mahdollisimman vähän kalusteita, jotta voin tarvittaessa vain pakata ja lähteä.

En ole halunnut kertoa liikaa itsestäni, jotta voin helposti muuttaa mielipiteitäni ja ajatuksiani.

… ja nyt miulla on vakituinen työpaikka, säkkituoli ja oma blogi. Kummia aikoja.

Vaan kaikki toivo ei ole vielä menetetty!

Ensimmäistä bloggaustani kirjoittaessa luulin, että olin juuri ostanut elämäni ensimmäistä kertaa teetä. Luulin väärin. Nyt parikin ihmistä on huomauttanut, ettei ostamani tee ollutkaan teetä, vaan jotain muuta yrttihauduketta tai hedelmäuutetta.

Huh, mikä helpotus! En vieläkään ymmärrä eroa teen ja muiden uutepussitsydeemien välillä, mutta en ehkä haluakaan ymmärtää.

Seesteiseen keskiluokkaan on sittenkin vielä matkaa.

Jopoilijan parkkeerauspeli

Miulla on keltainen jopo. Vuosien saatossa pääni on kehittänyt jopoilijan parkkeerauspelin, jonka säännöt menevät kaikessa yksinkertaisuudessaan suunnilleen näin:

1. Kun jopon saa parkkeerattua toisen jopon viereen, se tuntuu hyvältä.

2. Kun toinen jopo on saman värinen kuin oma jopo, se tuntuu vielä paremmalta.

Tänään kävi ensimmäistä kertaa niin, että pääsin parkkeeraamaan joponi kahden keltaisen jopon väliin. Siinä ne sitten tönöttivät telineessä vierekkäin: kolme keltaista jopoa.

Tunsin kokeneeni jotain suurta ja ainutkertaista.

Elämäni ensimmäinen teeostos

Teetä

Siinä sitä teetä nyt on.

Ostin tänään elämäni ensimmäisen kerran teetä. Kyllä, suuri askel kohti lopullista aikuistumista, Babylonia ja keskiluokkaa.

Ajatus teen ostamisesta alkoi tosin kyteä jo pari päivää sitten, kun tulin illalla kylmissäni kotiin ja halusin lämmintä juotavaa. Kun muuta ei ollut, keitin vettä ja sekotin veteen chilirouhetta sekä kesäasuntooni jonkun unohtamaa kuivattua inkivääriä. Eipä ollut kummoista.

Aiemmin tässä kuussa olen lisännyt kuumaan veteen Mynthoneita. Niin oli tarkoitus tehdä nytkin, mutta olin näemmä jo napostellut kaikki pastillini.

Ja tosiaan, teinhän mie tänään muutakin. Perustin tämmöisen blogin.